Odotusta

Kaikki valmiina, vain lapsi puuttuu.

Taas on kulunut valitettavan pitkä väli blogikirjoituksissa, pahoitteluni siitä. Edellisen kirjoituksen aikaan toukokuussa elimme toiveissa, että oikeudenkäynti saataisiin juhannuksen tienoille. Niin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt, vaan juhannuksen alusviikolla keskiviikkona tuomarilta tuli lisäselvityspyyntöjä ja tieto, että lisäselvitykset pitäisi saada kesäkuun loppuun mennessä kasaan, jotta oikeudenkäynti saataisiin ennen tuomarin elokuun lomaa.  Kävimme mökiltä kotona ottamassa lisäkuvia lapsen tulevasta huoneesta ja saimme lisäselvityksen alle viikossa valmiiksi ja asiakirjat apostilloitua maistraatissa (jälleen n. 140 euroa apostilloihin plus käännöskulut), mikä on juhannuksen ajan Suomessa pieni ihme. Istuin mökillä tuntikausia tietokoneen ja puhelimen ääressä ja puoliso kaupungissa työpaikallaan soitteli omien asiakirjojensa perään. Kaikki palkanlaskijasta maistraatin virkailijaan olivat todella ymmärtäväisiä ja tekivät kaikkensa, jotta me saisimme vaaditut asiakirjat kokoon ja lapsen Suomeen niin pian kuin mahdollista.

Lisäkuvat lastenhuoneesta ja asiakirjat lähtivät Pietariin torstaina juhannuksen jälkeen ja ajattelimme, että kaikki voitava on nyt tehty ja että voisimme hieman vetää henkeä ja lomaillakin yhdessä mökillä. Olimme toiveikkaita, että oikeudenkäynti saataisiin heinäkuulle. Perjantaina 4.7. PeLan yhteyshenkilö laittoi kuitenkin tekstiviestin, että tuomari haluaa vielä lisäkuvia lastenhuoneesta ja lapsen kasvuympäristöstä Suomessa. Aikaa lisäkuvien lähettämiseen oli seuraavaan maanantaihin 7.7., jotta tuomari ehtisi tutustua lisäkuviin ja antaa meille oikeudenkäyntiajan ennen lomaansa. Jätimme lomailun ja palasimme kotiin sisustamaan ja laittamaan lastenhuonetta lopulliseen kuosiinsa. Emme ole halunneet katsella vuotta tyhjää pinnasänkyä ja lapsen leluja ensimmäisen kuvasarjan ottamisen jälkeen. Tulevassa lastenhuoneessa on ollut vierassänky, ja huone on ollut meidän työhuoneenamme. Nyt siis kasasimme uudelleen pinnasängyn ja muutimme työhuoneen lastenhuoneeksi. Teimme ison työn ja heitimme paljon papereita pois ja laitoimme tavaraa kierrätyskeskukseen. On tosi hyvä juttu, että saimme ison urakan tehtyä ennen lapsen tuloa ja siitä kiitos tuomarille, mutta aikataulun kireys ja täysi epävarmuus siitä, pääsemmekö kuitenkaaan ennen syksyä kuitenkaan oikeudenkäyntiin, kiristivät pinnaa. Muutamista aurinkoisista lomapäivistä ei mielellään luopunut, kun ei ollut varmuutta, saadaanko kesäksi oikeudenkäyntiä kuitenkaan. Jos olisi ollut tieto, että oikeudenkäynti menee joka tapauksessa tuomarin loman jälkeen, olisimme lomailleet lyhyen mökkilomamme ja ottaneet kuvat sen jälkeen. PeLasta meille kuitenkin vastattiin, että kannattaa yrittää ja mahdollisuudet saada oikeusaika ennen tuomarin lomaa on olemassa. Niinpä siis yritimme ja maanantaina 7.7.lähtimme pikana nipun valokuvanäyttelykelpoisia väriprinttejä PeLaan ja sieltä eteenpäin lähetettäviksi.

Odotimme koko viikon kuin tulisilla hiilillä. Perjantaina 11.7. tuli tieto, että oikeudenkäynti menee tuomarin loman jälkeen ja on elokuun lopussa. Tällä aikataululla voisimme siis saada pojan kotiin syyskuun puolivälin tienoilla. Tällöin olisi kulunut noin puoli vuotta lapsiesityksen saamisesta siihen, että lapsi on kotona. Ja viisi kuukautta tutustumismatkasta. Moneen muuhun maahan verrattuna tämä prosessi on mennyt nopeasti, mutta tämä loppuvaiheen venyttäminen sieppaa syvältä sielusta. Parivuotiaan elämästä viisi kuukautta on ikuisuus, sitä se on myös meille odottaville vanhemmille. Muutenkin on vähän sellainen olo, että kun meille sanotaan "Hyppää!", meidän tehtävämme on vastata "Kuinka korkealle?". Täällä on rakastavat vanhemmat, jotka odottavat lastaan kotiin, ja meidän täytyy lähettää lisäkuvia mm. siksi, että aikaisemmista ei näy, onko huoneessa ikkunaa. Minä ymmärrän sen, että tuomarin täytyy olla vakuuttunut siitä, että lapsella on täällä hyvä kasvuympäristö ja elämään hyvät eväät. Ymmärrän, että adoptiopäätöksiä ei tehdä kevyin perustein. Mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miksi tässä vaiheessa hidastellaan, kun tarkoituksena on minimoida lapsen aika laitoksessa. Meidät on kuitenkin Suomessa hyväksytty hakijoiksi ja Pietarin sosiaalikomitea on meille lapsiesityksen tehnyt. Tässä vaiheessa luulisi olevan jo selvää, että täällä poikasta odottaa hyvä koti, vaatteita ja ruokaa sekä täyspäiset vanhemmat.

PeLan väki Suomessa ja Pietarissa teki kaikkensa, jotta lisäselviykset saatiin matkaan ajoissa ja olemme siitä heille kiitollisia. PeLa palveluntuottajana voisi kuitenkin skarpata ohjeistustaan ja tiedottamistaan yleensä ottaen. PeLan tulisi koota mahdollisimman kattavat oikeusvaiheen asiakirja- ja valokuvaohjeet, koska nykyiset eivät selkeästi ole riittävät. Samanlaisia lisäselvitysvaatimuksia ovat muutkin hakijat saaneet eli tilanteemme ei ole poikkeuksellinen. Olen ihan varma, että jos meille olisi tarjottu vaihtoehtoa laittaa toukokussa vähän ylimääräisiäkin kuvia varmuuden vuoksi vaikka niiden kuvatekstien kääntämisestä ja apostilloinnista maistraatissa tulisikin mahdollisesti turhia kustannuksia lisää, olisimme toimineet niin. Puutteellisen ohjeistuksen takia ja tuomarin tarkkuuden, mikä on siis varmasti lapsen edun kannalta hyvä asia, takia me menetimme yhden kesän lapsemme kanssa ja lapsemme menetti kaksi kuukautta eheyttävää perhe-elämää kanssamme.

Nyt oikeudenkäyntimatkalle lähtemiseen on noin kuukausi ja se menee siivillä, tiedän sen. Mutta silti harmittaa - ja eniten poikasen takia. Me olisimme voineet hoitaa ikäväämme käymällä katsomassa lasta lastenkodissa, mutta käytyämme keskustelun Sinkkosen kanssa tulimme siihen johtopäätökseen, että koska lapsukainen on niin pieni eikä hänellä ole käsitystä ajasta ja tulevaisuudesta, olisi ylimääräinen käyntimme taas yksi hylkäämiskokemus lapselle lisää. Se lohduttaa, ettei poikanen osaa meitä kaivata ja että oikeudenkäyntiaika on nyt olemassa ja että se ei mennyt myöhemmälle syksyyn.

Nyt laitetaan kotia valmiiksi lapsen tuloa varten. Tänään ajattelin sulattaa pakkasen ja pakastaa ensi viikolla marjoja. Niitä marjoja me kolme sitten syömme ensi talvena emmekä muista tämän vaiheen turhautumista ja surua ollenkaan.