Odotusta

Kaikki valmiina, vain lapsi puuttuu.

Taas on kulunut valitettavan pitkä väli blogikirjoituksissa, pahoitteluni siitä. Edellisen kirjoituksen aikaan toukokuussa elimme toiveissa, että oikeudenkäynti saataisiin juhannuksen tienoille. Niin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt, vaan juhannuksen alusviikolla keskiviikkona tuomarilta tuli lisäselvityspyyntöjä ja tieto, että lisäselvitykset pitäisi saada kesäkuun loppuun mennessä kasaan, jotta oikeudenkäynti saataisiin ennen tuomarin elokuun lomaa.  Kävimme mökiltä kotona ottamassa lisäkuvia lapsen tulevasta huoneesta ja saimme lisäselvityksen alle viikossa valmiiksi ja asiakirjat apostilloitua maistraatissa (jälleen n. 140 euroa apostilloihin plus käännöskulut), mikä on juhannuksen ajan Suomessa pieni ihme. Istuin mökillä tuntikausia tietokoneen ja puhelimen ääressä ja puoliso kaupungissa työpaikallaan soitteli omien asiakirjojensa perään. Kaikki palkanlaskijasta maistraatin virkailijaan olivat todella ymmärtäväisiä ja tekivät kaikkensa, jotta me saisimme vaaditut asiakirjat kokoon ja lapsen Suomeen niin pian kuin mahdollista.

Lisäkuvat lastenhuoneesta ja asiakirjat lähtivät Pietariin torstaina juhannuksen jälkeen ja ajattelimme, että kaikki voitava on nyt tehty ja että voisimme hieman vetää henkeä ja lomaillakin yhdessä mökillä. Olimme toiveikkaita, että oikeudenkäynti saataisiin heinäkuulle. Perjantaina 4.7. PeLan yhteyshenkilö laittoi kuitenkin tekstiviestin, että tuomari haluaa vielä lisäkuvia lastenhuoneesta ja lapsen kasvuympäristöstä Suomessa. Aikaa lisäkuvien lähettämiseen oli seuraavaan maanantaihin 7.7., jotta tuomari ehtisi tutustua lisäkuviin ja antaa meille oikeudenkäyntiajan ennen lomaansa. Jätimme lomailun ja palasimme kotiin sisustamaan ja laittamaan lastenhuonetta lopulliseen kuosiinsa. Emme ole halunneet katsella vuotta tyhjää pinnasänkyä ja lapsen leluja ensimmäisen kuvasarjan ottamisen jälkeen. Tulevassa lastenhuoneessa on ollut vierassänky, ja huone on ollut meidän työhuoneenamme. Nyt siis kasasimme uudelleen pinnasängyn ja muutimme työhuoneen lastenhuoneeksi. Teimme ison työn ja heitimme paljon papereita pois ja laitoimme tavaraa kierrätyskeskukseen. On tosi hyvä juttu, että saimme ison urakan tehtyä ennen lapsen tuloa ja siitä kiitos tuomarille, mutta aikataulun kireys ja täysi epävarmuus siitä, pääsemmekö kuitenkaaan ennen syksyä kuitenkaan oikeudenkäyntiin, kiristivät pinnaa. Muutamista aurinkoisista lomapäivistä ei mielellään luopunut, kun ei ollut varmuutta, saadaanko kesäksi oikeudenkäyntiä kuitenkaan. Jos olisi ollut tieto, että oikeudenkäynti menee joka tapauksessa tuomarin loman jälkeen, olisimme lomailleet lyhyen mökkilomamme ja ottaneet kuvat sen jälkeen. PeLasta meille kuitenkin vastattiin, että kannattaa yrittää ja mahdollisuudet saada oikeusaika ennen tuomarin lomaa on olemassa. Niinpä siis yritimme ja maanantaina 7.7.lähtimme pikana nipun valokuvanäyttelykelpoisia väriprinttejä PeLaan ja sieltä eteenpäin lähetettäviksi.

Odotimme koko viikon kuin tulisilla hiilillä. Perjantaina 11.7. tuli tieto, että oikeudenkäynti menee tuomarin loman jälkeen ja on elokuun lopussa. Tällä aikataululla voisimme siis saada pojan kotiin syyskuun puolivälin tienoilla. Tällöin olisi kulunut noin puoli vuotta lapsiesityksen saamisesta siihen, että lapsi on kotona. Ja viisi kuukautta tutustumismatkasta. Moneen muuhun maahan verrattuna tämä prosessi on mennyt nopeasti, mutta tämä loppuvaiheen venyttäminen sieppaa syvältä sielusta. Parivuotiaan elämästä viisi kuukautta on ikuisuus, sitä se on myös meille odottaville vanhemmille. Muutenkin on vähän sellainen olo, että kun meille sanotaan "Hyppää!", meidän tehtävämme on vastata "Kuinka korkealle?". Täällä on rakastavat vanhemmat, jotka odottavat lastaan kotiin, ja meidän täytyy lähettää lisäkuvia mm. siksi, että aikaisemmista ei näy, onko huoneessa ikkunaa. Minä ymmärrän sen, että tuomarin täytyy olla vakuuttunut siitä, että lapsella on täällä hyvä kasvuympäristö ja elämään hyvät eväät. Ymmärrän, että adoptiopäätöksiä ei tehdä kevyin perustein. Mutta silti minun on vaikea ymmärtää, miksi tässä vaiheessa hidastellaan, kun tarkoituksena on minimoida lapsen aika laitoksessa. Meidät on kuitenkin Suomessa hyväksytty hakijoiksi ja Pietarin sosiaalikomitea on meille lapsiesityksen tehnyt. Tässä vaiheessa luulisi olevan jo selvää, että täällä poikasta odottaa hyvä koti, vaatteita ja ruokaa sekä täyspäiset vanhemmat.

PeLan väki Suomessa ja Pietarissa teki kaikkensa, jotta lisäselviykset saatiin matkaan ajoissa ja olemme siitä heille kiitollisia. PeLa palveluntuottajana voisi kuitenkin skarpata ohjeistustaan ja tiedottamistaan yleensä ottaen. PeLan tulisi koota mahdollisimman kattavat oikeusvaiheen asiakirja- ja valokuvaohjeet, koska nykyiset eivät selkeästi ole riittävät. Samanlaisia lisäselvitysvaatimuksia ovat muutkin hakijat saaneet eli tilanteemme ei ole poikkeuksellinen. Olen ihan varma, että jos meille olisi tarjottu vaihtoehtoa laittaa toukokussa vähän ylimääräisiäkin kuvia varmuuden vuoksi vaikka niiden kuvatekstien kääntämisestä ja apostilloinnista maistraatissa tulisikin mahdollisesti turhia kustannuksia lisää, olisimme toimineet niin. Puutteellisen ohjeistuksen takia ja tuomarin tarkkuuden, mikä on siis varmasti lapsen edun kannalta hyvä asia, takia me menetimme yhden kesän lapsemme kanssa ja lapsemme menetti kaksi kuukautta eheyttävää perhe-elämää kanssamme.

Nyt oikeudenkäyntimatkalle lähtemiseen on noin kuukausi ja se menee siivillä, tiedän sen. Mutta silti harmittaa - ja eniten poikasen takia. Me olisimme voineet hoitaa ikäväämme käymällä katsomassa lasta lastenkodissa, mutta käytyämme keskustelun Sinkkosen kanssa tulimme siihen johtopäätökseen, että koska lapsukainen on niin pieni eikä hänellä ole käsitystä ajasta ja tulevaisuudesta, olisi ylimääräinen käyntimme taas yksi hylkäämiskokemus lapselle lisää. Se lohduttaa, ettei poikanen osaa meitä kaivata ja että oikeudenkäyntiaika on nyt olemassa ja että se ei mennyt myöhemmälle syksyyn.

Nyt laitetaan kotia valmiiksi lapsen tuloa varten. Tänään ajattelin sulattaa pakkasen ja pakastaa ensi viikolla marjoja. Niitä marjoja me kolme sitten syömme ensi talvena emmekä muista tämän vaiheen turhautumista ja surua ollenkaan.

Odotuksesta ja vertaistuesta

Bieber, H (2013) Olen jo yksi. Coppenrath Verlag.

Pietarin adoptio-oikeudenkäyntiä varten kokoamamme asiakirjat lähtivät maanantaina skannattuina Pietariin käännettäväksi. Viime perjantaina kävin viemässä viisumihakemuksemme Suomi-Venäjä-seuran toimistoon Merihakaan. Lauantaina olimme Pelastakaa Lasten (PeLa) Pietari-kerhossa ja sain samalla toimitettua oikeaksi todistetun eli apostilloidun kopion uudesta passistani PeLaan. Nyt on kaikki - korostan ihan kaikki - asiakirjat toimitettu ja nyt vaan odotetaan, että saamme tietää oikeudenkäyntiajan. Jos kaikki menee hyvin, se voisi olla juhannuksen tienoilla ja voisimme saada poikasen kotiin heinäkuun alkupuolella. Nyt ovat kaikki sormet ja varpaat pystyssä - toivotaan, että aikataulu toteutuu näin. Olemme kuulleet kauhutarinoita adoptioprosesseista, joissa oikeudenkäyntiaika Pietarista on saatu vasta 6-11 kuukauden kuluttua tutustumismatkasta. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa oikeudenkäynti ei voi tulla yhtään liian aikaisin. Mutta ei auta. Kuten sanotaan: "Huoli on tämän päivän hiiri, joka syö huomisen juustoa". Otetaan päivä kerrallaan ja pidetään positiivisesta odotusmielialasta kiinni.

Tapasimme siis (lapsettomien) lauantaina Pietari-kerhossa Venäjältä adoptoineita ja adoptiota odottavia perheitä. Oli ihanaa nähdä iloisia ja riehakkaita muksuja taaperosta teiniin. Oli myös ihanaa jutella muiden vanhempien kanssa ja kertoa tutustumismatkasta ja omasta poikasesta. Se ilo ja empatia, jota muut vanhemmat - tai siis pääasiassa äidit - osoittivat meille, oli todella koskettavaa. Adoptioprosessi ilman vertaistukea on varmasti tuhannesti ankeampaa ja raskaampaa. Suosittelen kaikille tutustumista muihin adoptioperheisiin, Facebookin vertaisryhmiin ja lukemaan alan kirjallisuutta oman jaksamisen ja innostuksen mukaan. Tämä prosessi on pitkä ja rankka eikä sitä kannata käydä läpi kahdestaan puolison kanssa. Meillä suku ja ystävät ovat innolla mukana odottamassa poikasta, mutta vertaistuella on oma tärkeä merkityksensä. Kun näkee muita perheitä, joissa on jo lapsi, saa uskoa, että mekin onnistumme ja meilläkin kaikki menee hyvin. Nettiyhteisö on samaten tärkeä, mutta siellä joskus korostuvat perheiden kokemat vaikeudet ja raskaat ajat ja niistä saattaa itse pelästyä.
Me olemme ottaneet kaiken vertaistuen vastaan ja olleet aktiivisia tutustumaan adoptioperheisiin ja kuulemaan heidän kokemuksiaan. Ja tietysti suurimpana innostajana on mahdollisuus tavata mainioita adoptiomuksuja!

Valitsin tähän tekstiin suloisen pupukuvan, jossa pupu rakentelee palikoilla. Kuvan pupu on aivan kuin meidän pienokaisemme, joka tykkää purkeista, palikoista ja rakentelusta. Äitini osti äitienpäivävierailullaan kyseisen kirjan ja se olikin muutamaan muun ensikirjan kanssa ensimmäinen hankinta, jonka tuleva mummin poikaselle teki. Mamma on puolestaan hankkinut vaatteita ja leluja. Me ja kaikki tarvittava on valmiina.

Rahaharmitusta

Saimme vapunaattona apostilloitua kasan asiakirjoja ja maistraatti nettosi meidän papereistamme 170 euroa. Rahan meno mitä mystisiimpiin kohteisiin on tullut enemmän kuin tutuksi tämän adoptioprosessin aikana. Myös Venäjän adoptiokulujen kustannukset ovat pompanneet viime aikoina reippaasti ylöspäin. On varmasti niin, että vaikka rahastus tässä vaiheessa harmittaa, ei se ole enää ollenkaan tärkeää, kun saadaan lapsi kotiin. Mutta juttelin juuri siippani kanssa siitä, että mahdollisuudet adoptioida eivät kyllä ole mitenkään taloudellisesti tasa-arvoisia. Harva pienipalkkainen voisi kv-adoptiota  suunnitellakaan korkeiden kustannusten takia,
Rahahuolista huolimatta olo on rauhallinen ja onnelinen. Meillä on Pietarissa poika, jota toivomme pikaisesti kotiin.

Sain tämän ihanan tiikeriperheen synttärilahjaksi ihanilta ystäviltämme, joihin olemme tutustuneet adoptioprosessin aikana.

Oikeudenkäyntivalmisteluja

Blogin kirjoittamiseen tuntuu olevan todella vähän hetkiä tässä tohinassa, kun yrittää hoitaa  duunit, valmistella adoptioprosessin seuraavaa vaihetta eli oikeudenkäyntiä Pietarissa ja tehdä hankintoja lapsen tuloa varten. Ekologisista ja taloudelllisista syistä emme halua ostaa kaikkea uutena, vaan hankimme mahdollisuuksien mukaan hyväkuntoista käytettyä tavaraa. Kirppislöytöjen tekemiseen menee kuitenkin han mahdottomasti aikaa. En edes muista, milloin olisin viimeksi lueskellut rauhassa kirjaa, kun melkein kaikki mahdollinen vapaa aika menee nettikirppiksien selailussa. Vaikka mitä sitä marisemaan, onhan tämä ihanaa! Niin monta vuotta olemme odottaneet omaa lasta ja nyt kun hän on tulossa, on ihana hankkia kaikkia niitä vaatteita, tarvikkeita ja leluja, joista on unelmoinut  ajatuksella "ehkä sitten joskus...".

Seuraava vaihe on siis oikeudenkäynti Pietarissa, jossa meidät toivottavasti hyväksytään poikasen vanhemmiksi ja adoptio hyväksytään. Tutustumismatkalla PeLan ihminen arvioi, että oikeudenkäynti voisi olla juhannuksen tienoilla. Yleensä oikeudenkäynti on 1,5-6 kk tutustumismatkasta. Nyt meidän pitää koota oikeusvaiheen asiakirjat: oikeusanomus pojan tulevalla nimellä, palkkatodistukset, rikosrekisteriotteet, venäläiset lääkärintodistukset, asuntotodistus ja asukasluettelo. Oikeutta varten toimitetaan myös valokuvasarja meistä ja kodistamme. Kuvista pitää tässä vaiheesa näkyä, miten olemme valmistautuneet lapsen tuloa varten. Tällä sivulla on yksi kuvista: poikasen syöttötuoli, ruokailuvälineet ja hauska käytöstapoja opettava Vinnie Puh -kirjanen venäjäksi.Tänään pitäisi vielä jaksaa siivota makkarin senkki ja laittaa sinne lapselle hankitut vaatteet ja kuvata koko komeus. Myös leluista on tarkoitus laittaa kuva mukaan.

Tässä vaiheessa prosessia alkaa suoraan sanoen jo väsyttää sen todistaminen tuhannetta kertaa, että me ja kotimme olemme valmiina ottamaan lapsen vastaan ja hänellä on täällä kanssamme hyvä olla. Vaikka kaikki materiaalinen ei olisikaan tiptop ja jotain puuttuisi, niin perheen rakkautta meillä on tarjota yllin kyllin. Se kai se tärkein asia on. Muun kerkiää myöhemminkin. Mutta ei. Kuvat on nyt saatava otettua, jotta prosessi etenee mahdollisimman nopeasti. Sosiaalityöntekijäkin tulee parin viikon päästä noin vuoden tauon jälkeen taas katsomaan, että koti on yhä lapselle sopivassa kunnossa ja päivittämään kotiselvitystä. Yritämme jaksaa nyt pakertaa, mutta välillä olemme aika stressaantuneita ja silloin tulee väsymystään äyskittyä ihan turhasta toiselle. Suurin unelmamme parina on toteutumassa ja se pitäisi pitää kirkkaana mielessä, kun valmistelut ahdistavat. Mutta ihmisiähän tässä ollaan ja arkea on elettävä, unelmienkin keskellä.

Oikeudenkäynnin jälkeen kestää 10 vuorokautta, että oikeuden päätös tulee lainvoimaiseksi. Sen jälkeen hoidetaan lapsen passiasiat ja valmistellaan kotimatkaa. Jos kaikki menee hyvin, voisimme olla lapsiperheenä kotona heinäkuun alkupuolella. Kun on ikävä pienokaista, aika tuntuu kohtuuttoman pitkältä. Toisaalta heinäkuun alku on ihan kohta. Päivä kerrallaan siis eletään ja hoidetaan valmisteluita. Aina välillä päässäni soi lempikappaleeni: Sielun Veljet "Rakkaudesta" ja erityisesti sen kohta "Rakennan sun sydämeesi taloa, mä rakastan sua".

Lapsiesitys tuli

Olin kotona kipeänä ja kurjan poskiontelotulehduskierteen masentamana perjantaina 21.3.2014, kun puhelin soi. Huomasin, että SM soittaa PeLasta ja ajattelin, että en jaksaisi nyt yhtään uusia huonoja uutisia Venäjältä ja ei oikeastaan huvittaisi vastatakaan. Mieleni teki vaan kaivautua potemaan itsesäälisenä peittojen alle ja olla vastaamatta ollenkaan. Mieli oli maassa sairastamisen ja myös adoptioprosessin tyssäämisen suhteen.

Örrimörri, joka tuli meille lapsen kuvan nähtyäni.

Meidän paperimme olivat siis odottanet lähettämistä Pietarin sosiaalikomiteaan jo jonkin aikaa, koska Pietarissa oli lokakuusta 2013 asti ollut sulku uusille kansainvälisille adoptiohakemuksille. Olimme saaneet adoptioluvan syyskuussa 2013. Olin aivan varma, että lapsiesityksemme menisi loppuvuoteen. Ja olin jo ehtinyt surra, että sillä aikaa suuresti kannattamani tasa-arvoinen avioliittolaki etenisi Suomessa ja Venäjä ei enää luovuttaisi adoptiolapsia Suomeen. Onneksi en ollut vielä tuolloin kuullut, että huhtikuussa 2014  Duumaan on uudelleen tulossa lakiesitys kansainvälisten adoptioiden rajoittamisesta IVY-maihin ja maihin, joiden kanssa Venäjällä on kahdenkeskinen sopimus. Suomi ei näihin maihin kuulu. No, joka tapauksessa mieli oli siis maassa ja kuvittelin, että SM:n puhelu ei ainakaan positiivisia uutisia toisi.

Onneksi olin täydellisen väärässä! SM aloitti puhelun vähän kalastellen, että emmehän ole pelästyneet maailmanpoliittista tilannetta ja viittasi sillä juuri nyt päällä olevaan Krimin kriisiin. Vastasin, että olemme kyllä pelästyneet, mutta ei se meidän adoptiosuunnitelmiimme meidän puoleltamme vaikuta. Seuraavaksi SM kyseli kautta rantain, että olisimmeko valmiita lähtemään aika nopeallakin aikataululla Pietariin. Siihen vastasin, että onhan tässä odoteltu ja valmiita ollaan. Tässä vaiheessa nousi pää jo tyynystä, pumppu alkoi hakata ja yleinen vireystaso hyppäsi kattoon: "Nytkö? Nytkö se lapsiesitys tulee?". Seuraavaksi SM sanoi, että meille olisi tulossa lapsiesitys, jos vaan PeLan konsultoima lääkäri esityksen hyväksyy. Sitten hän kysyi haluammeko tietää lapsesta perustiedot vai haluammeko odottaa ensin lääkärin hyväksyntää. Minä sanoin, että haluan tietää sukupuolen ja iän ja tietyt terveysasiat, joita en tänne nettiin kirjoittele. SM kertoi, että meille ollaan esittämässä pientä, 1,5 vuotiasta poikaa. Puhelusta en juuri muuta muistakaan. Olin niin iloinen, onnellinen ja jännittynyt.

Puolisoni oli kokouksessa, kun yritin soittaa hänelle heti SM:n soiton jälkeen siinä varttia yli yhden iltapäivällä. Siippa laittoi Facebookin kautta viestin "Palaverissa". Kyselin, monelta hän pääsee ja siippa kyseli, miksi kysyn. Vastasin."Tuli soitto PeLasta <3". Siippani kysyi:"Onkos paperit edenneet?". Minä vastasin:"Meidän tarttis lähteä Pietariin vkoksi 16." Tähän siippani perisuomalaiseen tyyliin:"Jaha. :-)." Ja siitä alkoi melkoinen tohina, joka on jatkunut aika täyttä höökiä nyt reilun viikon.

Viikonlopun olimme aika tulisilla hiilillä kun odotimme, mitä PeLan konsultoima lääkäri sanoo lapsiesityksestä. Samalla siippani pakkaili ja valmistautui lähtemään työmatkalle maanantaiaamuna. Maanantaina aamulla 24.3.14 olin  matkalla aamupalaverista takaisin potemaan kotiin, kun SM soiti. Olin bussissa, kun tieto lääkärin lapsiesitykselle näyttämästä vihreästä valosta tuli. SM kysyi, tulenko samantien hakemaan paperit PeLasta. Minä vastasin, että käyn vaan lounaalla kotona ja lähden uudelleen tulemaan. Hotkin kotona lounaan ja lähdin uudelleen liikkeelle. Olin PeLassa kahden aikaan iltapäivällä ja sain lapsiesityspaperit käteeni. Selasin vapisevin käsin papereita ja etsin lapsen kuvaa. Löysin kuvan, josta minua katseli kaunis ja valokuvaamista selkeästi hieman oudoksuva pieni poika. Kauniit, siniset silmät killittelivät kuvasta minua ja en kuullut enää mitään, mitä SM puhui. Muistan vaan sanoneeni:" Joo, aletaan valmistella tutustumismatkaa".

Menin PeLan aulaan ja luin siltä istumalta lapsiesityksen kaikki paperit. Lapsiesitys oli pitkälti juuri sellainen kuin mihin olimme ilmaisseet olevamme valmiita. Kun pääsin kotiin, otin kuvista tabletilla kuvat ja lähetin ne siipalleni. Illalla puhuimme pitkään puhelimessa. Olisiko nyt todella niin, että pitkä odotuksemme olisi ohi? 

Viime viikolla kävimme ottamassa rokotukset, laittamassa viisumihakemukset sisään ja teimme hotellivarauksen. Tarkat asiointipäivät eivät ole vielä varmistuneet, joten emme ole vielä voineet ostaa junalippua. Olemme kuitenkin jo alkaneet tehdä tuliaishankintoja lasta, lastenkodin muita lapsia ja lastenkodin henkilökuntaa varten. Matkavalmistelut ovat täydessä käynnissä. Ja olemme hankkineet jo lapselle kotiin leluja, petivaatteita ja vaatteita. Olemme siis aikasta vakuuttuneita, että olemme menossa omaa lastamme katsomaan. Nyt täytyy rukoilla kaikkia hyviä voimia uskontorajoista välittämättä, että emme joudu pettymään ja voimme hyväksyä lapsiesityksen ja prosessi menee niin nopeasti, että myös saamme lapsen kotiin. 

Sen pituinen oli se lapsiesityksen saamistarina. Seikkailu on sen sijaan vasta alkamassa.

Äänen avaus

1.4.2014

Kröhöm. Kröh..Röh..Hmmm... Olen aina ollut toivoton päiväkirjojen pitäjä enkä ole blogiakaan koskaan pitänyt. Nyt siihen olisi kuitenkin parempi syy kuin koskaan. Olemme lähdössä parin viikon kuluttua Pietariin tutustumismatkalle tapaamaan mahdollista tulevaa lastamme. Jo adoptoineet korostavat aina sitä, miten tärkeää on kirjoittaa tunteita ja ajatuksia muistiin lasta varten. Nämä hetket tulevat muodostamaan hänen tarinansa alun osana meidän perhettämme. Ja ehkä myös varhaisimmat muistiin kirjatut asiat hänen varhaislapsuudestaan. Harvemmin lastenkodista saa mukaan muuta kuin lapsen terveydentilaa koskevat tiedot. No, minä haluan, että meidän lapsellamme on tarina - alusta asti. Käyn siis reippaasti tutustumaan blogien maailmaan ja aloitan omani, jossa sekä työstän tätä adoptiomatkaa että kirjoitan muistiin asioita lapsellemme. Nyt on ääni avattu.